No niin hei!
Piti aloittaa blogin pito, mutta näillä sormilla vielä vähän teknisiä vaikeuksia. Aloitetaan täällä sitten. Tää on sitte blogi eikä facebook kirjoitus. Sovitaanko niin. Tästä se lähtee.
Huh, tänään se alkaa. Naurun tasapainon kolmas kausi ja ensimmäinen jakso. Tämän blogin tarkoitus on kirjoittaa ajatuksia ohjelmasta sen aikaa kun siinä olen ja lisäksi kaikista maailman muista asioista, joita mieleeni tulee. Ja niitähän tulee.
Minusta on vanhemmiten alkanut tuntua siltä että sanottavaa on liikaakin. En viitsi enää kiusata ihmisiä facebookissa loputtomilla päivityksillä, joten tää blogi voi olla hyvä ajatus. Sitä paitsi lukijat saavat syyttää itseään jos kokevat ajan menevän hukkaan sillä tätä luette omalla vastuulla. Lukijan urakkaa helpottaa se ettei tarvitse itse miettiä mitään, sillä lähtökohtaisesti mielipiteeni ovat oikeita ja lukijan mahdollisesti eriävät mielipiteet vääriä.
Alkoholiveroa pitäisi korottaa.
Takaisin Naurun tasapainoon. Hain jo ensimmäiselle kaudelle, mutta en päässyt karsintoja pidemmälle. Ajattelin silloin että ok, pitäkää tunkkinne. En hae enää. Toiselle kaudelle en hakenutkaan sillä olin koulussa, eivätkä aikataulut olisi sallineet osallistumista.
Vaan annahan olla. Kolmas kausi tuli ja totta kai hain mukaan ja tällä kertaa tärppäsi. Aika hieno hetki saada Markulta puhelu, jossa mukaanpääsystä ilmoitettiin. Nyt alkaisi valmistautuminen. Kirjoittaisin liuskoittain päivässä satunnaisista aiheista ja olisin valmis kisaan. Arvatkaa kirjoitinko. No en. Riviäkään.
Yritin kyllä aloittaa, mutta ei se vaan niin onnistu. Ei miulla ainakaan. Pakko on paras motivaattori tässäkin asiassa.
Kuvaukset alkoivat huhtikuussa, kevään ollessa parhaimmillaan. Koulu oli juuri loppunut ja olin valmis siirtymään uuteen aiheeseen.
Tavattiin kuvauksia edeltävänä iltana hotelli Pasilassa, jossa oli riemukas ja hieman jännittynyt ensitapaaminen. Paljon tuttuja naamoja ja muutama uusi. Kukaan ei tiennyt mihin joudutaan seuraavana päivänä. Tapasin mm.Meben ensimmäistä kertaa. Mebe tuli hieman myöhässä tapaamiseen, sillä nuorisojoukko oli heitellyt häntä parvekkeelta Kinder-munilla!? Siis niillä keltaisilla sisuksilla, jotka oli kai täytetty jollain. Ajattelin että okei, tämä kisa on hävitty.
No Vermoon ja raveihin. Lyhyessä ajassa tapahtui niin paljon, etten edes muista kaikkea mutta aluksi aihe tuntui ihan ookoolta. Ei kauhean paha.
Pikkuhiljaa tehtävä alkoi valkenemaan. Ensimmäisen 10 minuutin aikana tuli porukalla käytyä läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat kliseet hevosiin ja raveihin liittyen. Ne voisi siis suosiolla jättää pois.
Muistiinpanoja tuli tehtyä monta sivua. Suurin osa turhaan, mutta sitä ei voinut tietää. Tai ei turhaan sillä sekin kuuluu prosessiin. Ekana päivänä aivot “on” asentoon ja siinä ne pysyivätkin aikalailla yötäpäivää keikkaan saakka. En ollut hyvää seuraa kotona muutamaan päivään.
Jokusen päivän jälkeen minulla oli jo jotain juttuja paperilla, mutta niiden toimivuudesta ei ollut tietoa. Ajoin Oulun raviradalle aikomuksena etsiä joku hevosihminen ja esittää juttuni hänelle. Muutama näkyi, mutta en uskaltanut mennä juttelemaan vaan poistuin paikalta ja juttelin juttujani itsekseen automatkalla.
Harjoituskeikka ystäväperheelle heidän olohuoneessaan. Yleisössä 5 ihmistä kahden metrin päässä. Tunsin olevani vaikeuksissa. Tästä ei tulisi mitään. Toisaalta olin tosi epävarma ja toisaalta luotin siihen että yleisön edessä ne toimisivat eri tavalla. Ajoitus tulisi myös olemaan vaikeaa. Viisi minuuttia. Ei yli eikä alle. Häh, tehkää ite %&¤%&¤(!
Pois jääneisiin juttuihin kuului mm. sanaleikki makar-ori-laatikosta, jännityksen lisäämisestä raveihin siten, että hevosten sijaan ohjastajilla olisi silmälaput ja se kuka tulisi ensimmäisenä oikeasta suunnasta maaliin voittaisi. Sitten oli ajatus tosi tv-ohjelmasta Ravit, jossa juontajana olisi Vappu Pimiä ja hevosten vuoro puhua, Duudsonit olisivat väliajalla hevosten riepoteltavina ja Riku Nieminen meikattuna arpakuutioksi nurkassa jne.jne.
Kameran edessä oleminen ei sinänsä jännittänyt, mutta jotenkin tuntui luonnottomalta jutella itsestään kameralle ja haastattelijalle. Tuntui ettei osaa sanoa mitään järkevää. Jännä nähdä minkälainen änkyttäjä sinne on saatu leikattua. mmmmm, tota, niinku, well…
Raviaihe pyöri tosiaan tehokkaasti päässä koko reilun viikon ajan. Oma fokus alkoi hävitä eikä tiennyt enää yhtään onko joku juttu hauska vai hemmetin tyhmä.
Soiteltiin toisillemme ja kyseltiin missä ollaan menossa. Lohdutti kun kaikki muutkin tuntuivat olevan yhtä hukassa. Valehtelivat! Mukahauskat koomikot!
Jätän tämän tähän ja palaan asiaan vielä illan tv-keikan jälkeen, jolloin hieman pohdiskelua menneestä. Hiphei!